Hiihtovaellus Haltille

Nopea visiitti Lappiin jälleen ja suuntana Kilpisjärvi, ja sieltä suksilla Haltille. Lähdin torstaina aikaisin aamusta ajelemaan kohti Kokkolaan, jossa hyppäsin hiihtokaverini kyytiin, ja jatkoimme yhdessä matkaa. Haaparannassa pidimme ruokapaussin, mutta muuten ajoimmekin lähes yhtäsoittoa perille asti. Olimmekin jo illalla seiskan aikoihin perillä.
Tie Kilpisjärvelle oli aika maaginen siinä kohtaa, kun horisontissa alkoi näkymään vuoristomaisemaa. Itse Kilpisjärvi on todella pikkuinen kylä. Jäimme yöksi mökkiin, niin sai huilata kunnolla ennen aamun lähtöä.

Seuraavana aamuna haimme mulle vuokrasuksisetin retkeilykeskukselta, neljäksi päivää setti maksoi 87 euroa, eli ei paha. Tosin, sain kyllä irvistellen hiihdellä kun jalkani eivät sitten millään tykästyneet niihin monoihin. Mutta onneksi olen melko sitkeä sissi, enkä pienistä välitä.. Iltaisin oli sitten mukava lepuutella tuvan pedillä väsyneitä jalkoja. Rakkoja tai hiertymiä en ikinä saa, enkä myöskään nyt, vaikka monot hirveät olivatkin.

Noin 10 aikaan olimme lähtövalmiit parkkiksella. Vaikka tuo hiihtoreitti on merkattu risuilla (kelkkojen huoltoreitti), niin kartta on silti ehdoton olla mukana matkassa. Latuja ei siis ollut. Mutta levähdyspaikkoja eli autiotupia oli koko matkan varrella noin 10 kilometrin välein. Meillähän oli myös teltat matkassa varmuuden vuoksi, mutta tuvissa oli hyvin tilaa.
Kokonaispituus Kilpisjärveltä Haltille on noin 55 kilsaa yhteensuuntaan. Kelkkakyydin voi halutessaan varata toisen suuntaan, jos ei halua/ehdi/jaksa hiihtää edestakaisin, mutta se on melko tyyristä.
Me myös tulimme takaisin kelkalla hiihtokaverini halusta, mutta se oli ihan hyvä päätös, koska melkoisen myräkän se iski Haltin nurkilla.

Mun alkufiilikset eivät olleet järin korkealla, kun monot tekivät kiusaa, mutta kyllä se siitä lähti sujumaan. Eka tauko oli Saarijärven tuvalla, jossa syötiin lounasta. Mulla oli aina lounaalle pikanuudelia, ja olin aina aamupalan yhteydessä keittänyt kuumaa vettä sen verran, että saa nopsasti ruuan eteen.
Saarijärven tuvalta läksimme kohti Kuonjarjoen tupaa, jossa olimme yön. Matka tuonne oli hyvin ylämäkipainoitteista, mutta ei mitään älyttömän pahaa. Pitkää, loivaa ja loputonta 😄

Kuonjarjoen autiotupa oli suuri, mutta ruuhkaa ei tosiaankaan ollut. Varaustuvan puolella oli enemmän väkeä. Tein iltaruuaksi nakkipataa makkaralla, ja oli hyvää. Herkkuina mulla oli tietysti (jälleen) omenapiirakkaa sekä suklaata ja sipsiä. Ilta meni jutustellen kolmen hauskan herran kanssa, jotka olivat liikkeillä potkukelkoilla! Sekä lukien ja kirjoitellen runoja. 
Yöni nukuin todella hyvin, eli kyllä se koko päivä raikkaassa ulkoilmassa, tekee vaan terää :)

Se tunne kun tupa vihdoin näkyy!

Kuonjarjoen tupa

Aamulla oli muutama aste pakkasta, ja siinä 9 maissa jatkettiin matkaa. Kelit olivat muuten koko reissun ajan täydelliset, aurinkoista tai puolipilvistä ja lämpötila noin nollan tietämillä. Kylmä ei todellakaan ollut, eikä tuulestakaan haittaa kun hyvä tuulenpitävä takki päällä. Aurinkolasit ovat ihan ehdottomat, ilman niitä ei pystyisi olemaan. 

Matka Meekonjärven tuvalle olikin vuorostaa alamäkipainoitteista, ja nyt mulla oli hyvin nukutun yön jäljiltä fiilikset huipussaan. Mielettömät maisemat ja olo niin epätodellinen. Voiko tämmöistä olla tosiaan Suomessa? Ihan kuin olisin jossain eri planeetalla. Käsivarren erämaa alue on niin poikkeuksellista, mihin ollaan totuttu, että suosittelen ehdottomasti edes kerran elämässä käymään.
Monet tuolla olijat kertoivat vuosi toisensa jälkeen tulevan uudestaan. Erityisesti talvisaikaan. Enkä ihmettele. Tämähän on melkein kuin jokin "pyhiinvaellus", joka pitää vain tehdä kerran vuodessa. 
Erityisen huomion tein myös siinä, että suurin osa tuolla kulkijoista, olivat vanhempaa väkeä, nuoria ei niin paljoa näkynyt.

Meekonlaaksolta

Reipas hiihtäjä

Meekonjärven tuvalle saapuessa oli aika hurja alamäki, jonka lopulta suosiolla kävelin alas, koska tasapainoa oli niin vaikeaa pitää yllä, kun selässä 17 kiloa painava rinkka. Mutta hyvin se meni niinkin.
Tuvalla pidettiin jälleen lounastaukoa ja nautittiin elämästä.
Meekonlaakso oli selkeästi vähälumisin, ja sieltä kuulemma lumet sulavatkin ensimmäisinä. Täällä alhaalla oli myöskin kasvillisuutta ja pieniä tunturikoivikoita, joita muuten ei reitillä ole. 
Jokaisen tuvan yhteydessä on luonnonvesiä ja näin talvisaikaan tehtynä avanto, josta saa kätevästi vettä. Paitsi Haltin tuvalla ei ollut avantoa, joten siellä joutuu veden lumesta sulattamaan. 

Meekolta sukset johdattelivat kiemuraista reittiä seuraavalle etapille, eli Pihtsusjärvelle. Siellä odotti jälleen lämmin tupa, jossa oli mukava viettää iltaa. 
Itse tykkään vain hetken rupatella ihmisten kanssa, muuten vetäydyin omiin oloihini. Minusta on mukavaa rauhoittua ja nautiskella kiireettömyydestä ihan hiljaa. 
Yö meni jälleen loistavasti ja aamulla oli energiaa lähteä viimeiselle ponnistukselle kohti Haltin tupaa (ja sieltä käsin valloittamaan Haltia). Tai näin oli suunnitelmassa.

Pihtsusjärven tupa

Aamuaurinko <3

Kohti Haltia

Mutta luonnonvoimat ovat mitä ovat, ja matkalla Haltin tuvalle, yllätti melkoinen puhuri etten ole kyllä ikinä kokenut mitään vastaavaa. Varsinkin siinä vaiheessa kun tuuli puhalsi suoraan kohti, oli pystyssä pysymisessä pitelemistä. Sai suorastaan puskea eteenpäin. Jännitystä lisäsi, kun huomattiin suoraan edessä tuntureiden päällä olevat tummat pilvet. Se olisi vielä puuttunut, jos lumipyry olisi iskenyt. Nyt hoin itselleni vain, että niin kauan kaikki on hyvin, kun reittimerkit näkyvät. Ja ne onneksi näkyi. 
Viimeinen kilometri tuvalle kesti ikuisuuden, ja tuntui ettei tupa lähene sitten millään. 
Mutta lopulta viimein päästiin perille, ja ai että sitä helpotuksen määrää. Selvittiin!
Olo oli niin onnellinen!

Meille oli tosiaan seuraavaksi päiväksi varattu kelkkakyyti takaisin Kilpisjärvelle. Mutta kun todettiin, että tällä kelillä olisi vain pelkkää tyhmyyttä lähteä nousemaan Haltille, ja kun tuvalle yllättäen parin tunnin päästä ajoi kelkka, päätimme lähteä jo samana päivänä takaisin kylälle.
Minua ei harmittanut tippaakaan, että Haltin huiputus jäi. Olin jo tästä kokemuksesta niin kiitollinen. Ehtiihän sitä myöhemminkin. 
Oli itseasiassa ihan kiva ajaa kelkalla samaa reittiä, minkä oli juuri hiihtänyt. Muistella ja kerrata ajatuksia tietyissä kohtaa. Hymyillä tuntureille ja mielessä luvata palata uudestaan.

Tosiaan, uudestaan tulee varmasti lähdettyä. Nyt jopa uskon pärjääväni yksin reitillä. Ja silloin hiihdän hiljaisuudesta nauttien edestakaisin, vailla kiirettä ja aikatauluja. Mennä vain ja hiihtää.
Kesällä, jos ei suunnitelmat muutu, onkin tarkoitus tulla vaeltamaan tänne viikoksi. Kuinka hienoa onkaan nähdä nämä samat alueet, jotka nyt olivat lumipeitteen alla ja järvet jäässä, kesäpuvussa. :)

Tuulista on..

Haltin tupa oli tällä kertaa päätepysäkki

Rinkasta sen verran, että jaksoin todella hyvin sitä kantaa, uusi rinkkani tuntuu olevan täydellinen mulle. Turhaa tavaraa oli taas runsaasti mukana, mutta kun kaikkeen pitää varautua. Mutta esimerkiksi, en käyttänyt kertaakaan trangiaa, koska tuvissa on kaasuliedet. Myöskin alusta ja teltta turhia (ja jos haluaa varman päälle, aina voi varata maksullisen paikan tuvasta etukäteen). Ruokaa oli vähän liikoja sekä vaatetta jonkin verran. 
Mutta näin sitä opitaan jokaisesta kerrasta, ja se on parasta. 
Seuraavia reissuja jo innolla odottaen <3

Kilpisjärvelle palattaessa, veimme mun suksisetin takaisin retkeilykeskukseen ja läksimme pesulle hotellin Laplandiin. Harmillisesti rantasauna aukesi vasta neljältä, mutta kävin silti pulahtamassa virkistävään avantoon järvelle. Niin ihanaa! 
Suihkun jälkeen kävimme vielä syömässä, jonka jälkeen läksimme ajamaan kotia kohti. Olimme yöllä yhdeltä Kokkolassa, ja mulla oli vielä viisi tuntia ajomatkaa. Olin siis perillä maanantai aamuna hieman ennen kuutta. 
Vuorokauden valvomisen jälkeen olo oli melko hutera, mutta nyt viimeistään tunnen palautuneeni. 
Huikea reissu ja olen niin onnellinen kun pääsin sen kokemaan!

Tässä selvinneenä Haltin tuvalle myräkästä

Tämä oli myös huippuhetki!

Saana tunturi