Hurjia sattumuksia pimenevässä illassa

Mulla on ollut erityisen raskas viikko, josta vasta nyt alan toipumaan. Kaikenlaisia sattumuksia ja pettymyksiä sen lisäksi, että koulua ja töitä oli tälle viikkoon runsahasti.
Tiistaina kaikki alkoi sillä, että mulla oli Tampereella työn puolesta koulutuspäivä, johon myös sisältyi tentti. Ja koska en ole enää erityisen kiinnostunut saatika motivoitunut työssäni, tunsin itseni tietysti aikalailla surkeaksi, kun en osannut vastata hyvin kaikkiin kysymyksiin.
Eipä siis tuolla tentillä juurikaan suurta merkitystä ole, mutta koska aina haluaisin olla huolellinen ja tehdä työni hyvin, vaikuttaa se tällöin kuitenkin raskaasti, kun ei kykenekään.

Päivän fiilikset olivat tosiaan jo tuon työjutun takia melko matalalla, ja sieltä oli tarkoitus suunnata koululle illan pimeän suunnistusnäyttöön. 
Koska mulla oli muutama tunti aikaa tässä välissä, päätin lähteä Ideaparkin sijaan Ritajärven luonnonsuojelualueelle ulkoilemaan.
En ollut siellä aiemmin ollutkaan, joten oli ihan kiva päästä näkemään tämä vuoden 2017 retkikohde.
Ja mukavalta paikalta se näyttikin! Harmitti kun ei ollut mukana pyyhettä ja uikkareita, sillä siellä oli mitä houkuttelevampi järvi laitureineen. 
Pakkaspäivä tuo oli, mutta reippailu lämmittää :)

Ritajärven luonnonsuojelualue

No, siinä sitten muutama kilometri ennen parkkia vastaan tuli pari retkeilijää, jotka olivat hieman eksyksissä, eikä heillä myöskään ollut mukana kunnon lamppua.
Heillä oli matkaa vielä omalle autolleen, ja heitä huolestutti juuri tuo pimeän tulo, koska heidän kulkunsa oli muutenkin hidasta.
Mulla oli mukana otsalamppuni, ja jäinkin heidän seuraksi kulkemaan.
Pimeä saapuikin yllättävän nopeasti, ja hetken päästä olimmekin lampun varassa.
Kuljimme todella hitaasti eikä asiaa helpottanut se, että polku tuolla oli aika hankala kulkea. Paljon kiviä ja juurakoita.

Itseäni hieman jännitti miten minun käy, että ehdinkö illan suunnistukseen sekä riittääkö otsalampussani virta, koska en ollut ladannut sitä täyteen.
Pääsimme kuitenkin metsästä lopulta pois autolleni, ja lähdin kuljettamaan heidät vielä toiselle parkkikselle. 
Ehdin kouluunkin ajoissa, mutta kyllähän tämä pieni jännitysnäytelmä pasmoja vähän jo sekoitti. 

Lähdin kuitenkin rasteille, vaikka lamppunikin näytti enää yhtä palkkia virtaa, eikä myöskään kompassi ollut terävimmästä päästä. Manasin siinä kyllä itsekseni, miksi en ikinä tajua varatua huolellisemmin tiettyihin tilanteisiin.
Esim juuri tämä lamppu olisi pitänyt ladata kotona täyteen sekä myös voisin ostaa uuden kompassin, koska nykyinen on ikivanha iskän käytetty, mikä näyttää aivan mihin sattuu ja olin myös ottanut sellaiset kengät jalkaani, joista aina nauhat tipahtavat pois vaikka mitä tekisi. 
Eli ajatuksia päässä riitti, vaikka piti yrittää keskittyä suunnistukseen. 

Tosin alku sujui yllättävänkin hyvin, mutta se johtui siitä, että rastit olivat kaikki ns helppoja. Lähellä oli siis tunnistettava maamerkki, kuten tie.
No tälle viimeiselle rastille kun lähdin, oli välimatka pitkä, eikä ollut hyviä merkkejä enää. Jännitti lähteä, sillä kompassikin tosiaan ei antanut varmaa suuntaa. 
No, ainahan minä silti lähden, ja hoen vain, että kyllä se sieltä löytyy.. Ja nämä kuuluisat viimeiset sanat olen sanonut yhden jos toisenkin kerran radalla, kunnes huomaan olevani eksyksissä..

Ja niinhän siinä kävi nytkin. Kohta tajusin, etten tiedä missä olen. Aikani siinä pyöriessä, yksi erätoveri tuli vastaan, joka hänkin oli hukassa. 
Lähdimme yhdessä etsimään pois pääsyä metsästä, ja lopulta päädyimmekin tielle. Harmi vain, että väärälle tielle, missä luulimme olevamme.
Hän lähti talsimaan tietä pitkin takaisin lähtöön, ja minä tyhmän rohkeana päätin vielä yrittää etsiä rastia.
Mutta koska olimme ihan jossain muualla missä piti, en tietenkään sitä rastia löytänyt ja taas olin hukassa 😄

Eipä siinä mitään, mutta nyt alkoi lamppu hyytyä ja seuraavaksi sitten putosinkin ojaan, jossa oli reisiini asti vettä! 
Myös kartta ja kompassi tipahtivat sinne, eikä niistä enää mitään hyötyä ollutkaan. 
Pakkasta oli muutama aste, ja siellä pilkko pimeässä koitin olla panikoimatta, sillä tottakai pelästyin valtavasti, jos olisi jotain pahempaa sattunut. 
Sieltä ojastakaan ei nimittäin ollut ihan helppoa kammeta ylös, koska se oli pehmeää suo-ojaa.
Puhelin onneksi säilyi kuivana, ja lopulta sain soitettua opettajalle. Hän soitti autosta torvea, joten sain sen avulla suunnan, mihin päin lähteä.
Lopulta kun saavuin tielle, tulivat minua kaksi erätoveria vastaan autolla.
Hirveän kylmissään en ollut, enemmänkin järkyttynyt jonkin verran tapahtuneesta.
Oppia tämä kaikki on. Nyt toivottavasti osaan varautua huolellisemmin seuraaviin retkiin ja suunnistuksiin :)

Kotiin saavuin vasta puolilta öin, enkä tietenkään kovin hyvin nukutuksi saanut. Aamulla piti lähteä töihin aikaisin, jota ehdin taas ajella takaisin koululle iltapäivän kalalajien tunnistustenttiin. 
Nämä kyllä olin huolella päntännyt, mutta huonon yön ja edellisen päivän tapahtumien johdosta, en todellakaan ollut parhaimmillani. 
Ja tentin alkaessa tunsinkin, että en muista yhtäkään kalalajia enää edes nimeltä. 
Jouduinkin arvailemaan osan kaloista, joten en kyllä yhtään tiedä miten tentissä lopulta kävi.

Väkisinkin tälläiset tilanteet, tapahtumat ja pettymykset vaikuttavat olotilaan. Olin surullinen ja ahdistunut useamman päivän, ja vasta tänään on maailma alkanut näyttäytymään valoisalta jälleen. Marraskuun vesisateista huolimatta!!
Tein pari hierontaa aamupäivällä, ja vaikka alkuun ajattelin etten jaksa tai halua niitä edes tehdä, piristi se kuitenkin kummasti.
Selkeästi auttoi se, kun "joutui" poistumaan synkkyydestään, ja olemaan iloinen 
kyläilijöille :)

Nyt fiilis on positiivinen, eivätkä takaiskut enää kummittele. 
Reippain askelin kohti uusinta näyttöjä!

Pimenevä metsä

Aamu-uinnit koululla ovat taikaa!