Hiihtovaellus Ounastuntureilla

Joulunvieton jälkeen jatkoin matkaa Rovaniemen kautta Muonioon, jossa vietin yön ennen seuraavan päivän alkavaa hiihtovaellusta. Automatka oli kohtuu jännittävä, sillä autoon oli tullut vika, jonka vuoksi myös moottorivaroitusvalo paloi keltaisella. 

Koska oli lauantai, ei mikään paikka ollut auki, jotta sitä olisi voinut tarkemmin tutkailla. Mutta pääsin kuitenkin lopulta kotiinkin asti sillä ajamaan.

Muonion Seolla olin hyvissä ajoin iltapäivällä, joten ehdin hyvin hotellihuoneessa järjestelemään ja miettimään vielä varusteita.

Illalla saapui huoneeseen yöpymään myös oppaamme Jenni, joka vaikutti oikein mukavalta ja pätevältä alan ammattilaiselta.

Aamulla aamiaisen jälkeen läksimme ajamaan kohti Hettaa, jonne oli vielä viidenkymmenen kilsan matka.

Perillä siellä treffattiin retkiseurueemme kolmas jäsen, Kati.

Haettiin vuokratupien avaimet Tunturi-Lapin luontokeskukselta, josta siirryttiin Hetan kylän kaupan pihalle pakkaamaan ahkioita.

Itse olin pakannut simppelisti kaikki varusteeni kolmeen 35 litran kuivasäkkiin (XXL:stä sai 7 euroa kappale!), jotka siis jakautuivat niin, että vaatteet omassa, iso untuvapussi yhdessä sekä toinen makuupussi plus lampaantalja kolmannessa. Ruuat olivat Stadiumin monokassissa ja teltta Ikean säkissä.

Hyvin sain nämä ahkioon mahtumaan ja pysymään tasapainossa. Lisäksi ahkiossa kulkeutui toinen lapioista sekä korjaussäkki (yhteiset varusteet).

Myös iso termari matkusti ahkiossa, ja loppureissusta sidoin myös selkäreppuni ahkion päälle, koska oli mukavempi näin.

Päälle kiristysremmeillä kiinnitin myös kaksi makuualustaani rullalla. 

Sen verran tein varustemuutoksia, että en ottanut mukaani isoa routamattoa teltan pohjalle.(Myin sen itseasiassa jo pois, sillä en koe tarvitsevani sellaista "mukavuustuotetta". Aivan hyvin samaa asiaa ajaa vaikka pari ohutta lisäalustaa mitkä vievät myös vähemmän tilaa..) 

Lisäksi en teipannut kaaria valmiiksi telttaani, vaan pystytin sen ihan normaalisti enkä kokenut sen olevan yhtään vaivalloista. Näin ollen teltan säilytyskin sujui huomattavasti pienemmin.

Telttakiiloja mulla oli kuusi kappaletta, ja ne riittivät hyvin kun suksista ja sauvoista sain vielä neljä lisää. Tosin tällöin ei voi tietenkään enää lähteä vaikka iltahiihdoille, kun välineet ovat telttanaruissa kiinni. 

Saatan siis joskus ostaa muutaman talvikiilan lisää..

Pakkailujen jälkeen, käytiin kaupasta hakemassa vielä evästä ennen lähtöä sekä yhteiset uudenvuoden herkut, eli nakkeja, lihapullia, ristikkoperunoita sekä majoneesisalaatteja.

Otimme rauhassa päivän ja pääsimme lähtemään vasta puoli kahden maissa muistaakseni.

Ahkioiden pakkailua kaupan pihalla

Valmiina lähtöön!

Keli oli hyvä, oli kirkasta ja pikkupakkanen. Lunta oli tosiaan paljon, ja sen tunsi kyllä nahoissaan seuraavien päivien aikana.

Meidän ensimmäinen leiripaikka oli Pyhäkeron autiotuvan pihapiirissä teltoissa. Jenni ja Kati olivat samassa ja minä omassani. Sen kyllä totesin, että talvella teltassa kyllä tilaa tarvitseekin, eli kolmen hengen teltta oli juuri passeli itselleni 😄 Onneksi en ottanut yhden hengen telttaani vaikka harkitsin kyllä.

Pystytimme teltat, mikä näissä olosuhteissa on useimmiten konttaustyylillä.

Olin huolestunut miten teltan pystytys näin talvikeleillä onnistuu, mutta ei siinä sen ihmeempää kuitenkaan loppujen lopuksi ole. Aikaa kulunee vähän enemmän mutta tunne kun lopulta kaikki on valmista, on huikea!

Lapiota tarvitaan kiilojen hautaamiseen sekä jos haluaa kaivaa teltan eteistilaan alueen, johon mahtuu vaikka seisomaan. 

Kun teltat olivat pystyssä ja olimme hetken huilanneet, aloimme sulatella lumesta vesiä sekä valmistamaan illallista.

Tuosta lumien sulattelusta tulikin mulle sellainen punainen vaate, mistä en sitten tykännyt pätkääkään. Voisin viettää vaikka viikkotolkulla telttailen talvella, jos saisin vedet aina puroista. Ihan yksinkertaista hommaahan se on, mutta armottoman hidasta. 

No mukana meillä oli bensakeittimet, mikä nopeutti asiaa, mutta sai siinä silti tovin jos toisenkin kulumaan. 

Kyllähän se lumi sulaa nopsaan, mutta kun se kannattaa myös keittää siinä missä muutkin luonnonvedet. Ja kun se määrä on tietysti aika iso, kun vain aamuisin ja iltaisin vettä keitellään.

Sioskurun tuvalta vettä onneksi sai myös purosta, mutta muuten se meni tosiaan lumesta sulatellen.

Kylmää vettä ei talvivaelluksilla kannata juurikaan nauttia, vaan kuumaa termareista. Siksi niitä termareitakin kannattaa olla useampi mukana.

Käytin myös aamumysliini ihan reilusti lämmintä vettä sekä monivitamiiniporeeseen. 

Lunta kukkurallaan kattilassa

Tunturikeittiö

Oma tunnelmallinen pesä

Jennin ja Katin teltta yön jäljiltä

Yö meni yllättävän hyvin nukkuessa, näin ensimmäiseksi telttayöksi. Yön aikana oli sadellut jälleen runsaasti lisää lunta ja aamulla saikin ravistella teltan päältä ensitöikseen lumet pois.

Lähdimme hieman ennen kymmentä matkaan, ja vielä emme tienneet kuinka pitkä päivästä lopulta tulisikaan.

Seuraavaksi yöksi meillä oli varaus Sioskurun tuvalle, mikä kyllä illalla lämmitti mieltä ajatuksissa, kun vielä harhailimme pimeällä tuntureilla.. 

Kilometrejä suorinta reittiä pitkin olisi ollut noin kahdeksan, ja reitti olisi mennyt Haaravaarankurun lävitse. Mutta koska lunta oli pyrytellyt paljon, ja kurussa oli lumivyöryvaara, piti meidän kiertää tuvalle toista kautta. 

Umpihangessa eteneminen ei kovin verkkaista liikkumista ole, ja lisäksi Katin liukulumikengät uppoivat todella pahasti. Myös tunturilla pauhaava tuuli ja tuiske hidastivat omalta osaltaan. 

Lounastaukoa pidimmekin tuulipussin suojissa, mikä oli mainio ratkaisu avotunturilla kun muuta suojaa ei ole saatavilla. 

Päivä alkoi jo hämärtymään kun vielä seikkailimme kiertoreitillä. 

Menimme myös jonkun matkaa harhaa, mutta ei kovin pahasti. Kun jälleen paikansimme itsemme, oli meillä vielä suurin haaste edessä. 

Melkoisen jyrkkä ja pitkä nousu. 

Kati oli jo uupunut täysin ja Jenni reippailikin heidän molempien ahkiot ylös. 

Minäkin yritin, ja pääsin ehkä noin puoleenväliin kunnes totesin, etteivät sukseni yksinkertaisesti pidä. 

Mulla oli suksissa nimittäin vaan puolimittaiset nousukarvat, kun ahkioreissulla pitäisi ehdottomasti olla täyspitkät. 

Kunnon treenistä kävi kyllä se puserrus ja aherrus. Taistelin yhdessäkin kohtaa varmasti vartin, ennen kuin pääsin eteenpäin. Kaaduin aina kun yritin kavuta mäkeä ylös. Niin turhauttavaa! 😄

No loppuviimein oltiin saatu itsemme ja ahkiot mäen päälle. Enää ei olisi kuin puolitoista kilsaa tuvalle pilkkopimeässä umpihangessa. Kuulostaa vähälle mutta taisi siinäkin vielä pari tuntia mennä..

Itse jaksoin tuona päivänä kyllä oikein hyvin, vaikka yllätyin kyllä kuinka raskasta ahkion veto todella onkaan. Ei se kovalla ja tasaisella sitä ole, mutta näissä olosuhteissa sitäkin enemmän. Tuntui kuin kovalta treeniltä, mikä ei lopu koskaan.

Loppuilta meni kaikilla melko hiljaisesti, kenties miettien miten seuraavat neljä päivää onkaan tarkoitus pärjätä. 

Lumimyräkkä look

Tuulipussin suojissa lounastauolla

Pimeäsuunnistamista parhaimmillaan

Kati tosiaan päättikin sitten jäädä Sioskurun tuvalle seuraaviksi öiksi. Meidän piti muuttaa näin ollen retkisuunnitelmaa, mutta eipä se haitannut. Suunnitelmat muuttuvat aina vaelluksilla olosuhteiden mukaan. 

Siispä uudenvuodenaaton aamuna, minä ja Jenni pakkasimme ahkiot ja lähdimme suuntaamaan kohti Hannukurun varaustupaa ja saunaa. 

Päivä oli niin täydellinen kelien puolesta, mitä voi vaan olla. Kyllä siinä oli luontoäitiä kiittäminen kun tälläisen meille soi.

Reitti Hannukurulle kulki avotunturien kautta, ja maisemat antoivat parastaan. Vihdoin sai jonkinlaisen järkiperusteen kaikelle sille raskaalle pulkanvedolle, sillä uudenvuoden vietto Lapin tuntureilla oli kaiken sen arvoista.

Meillä meni kaikenkaikkiaan kuusi tuntia hiihtäessä, tosin aikaa kului tällä kertaa paljon myös kuvaamiseen ja vaan maisemien tuijotteluun. 

Nyt oli myös pakkanen kiristynyt melkoisesti, jota vielä puhuri tuntuvasti lisäsi. Sormet olivat aina jäässä, kun oli kuvaillut.

Onneksi olin panostanut superlämpimiin lapasiin, sillä siinä ei kauaan mennyt, kun kädet olivat taas lämpimät.

Uudenvuoden aattoaamu

Lounaan söimme Rouvikurun suojissa ja nautimme kurun jylhäydestä. Tässäkin oli lumivyöryvaaraa, mutta nyt olivat lumet vyöryneet jo alas.

Hiihto kulki suht leppoisasti, sillä tuntureiden laella oli tuuli kovettanut pohjaa. Viimeiset kilometrit meni täysin tunturihuumassa, kun edessä siinsi kokoajan Pallaksen mahtavat tunturit.

Viimeinen kilometri tuvalle oli mukavaa alamäkeä ja ai että tunnetta kun saavuimme perille. Mulla oli tosin monot jäätyneet suksiin, enkä ollut ottanut muita kenkiä edes mukaani. Jennillä oli kuitenkin croksit, jotta sain kannettua sukset tupaan sulamaan.

Vuokratuvan puolella ei ollut muita kuin me, mutta autiotuvan puolella parin sadan metrin päässä oli joitain retkiseurueita. Eräs naiskaksikko olivat jo lämmittäneet saunan, joten pääsimme suoraan lämpimiin löylyihin. 

Tulen kyllä ikuisesti muistamaan sen tunteen, kun kaadoin ylleni lämmintä vettä ja heitin ensimmäiset löylyt. Sekä sen, kun menin vilvoittelemaan saunan terassille ja uskomaton tähtitaivas avautui eteeni. Ja se hiljaisuus. 💜

Saunomisen jälkeen aloimme valmistamaan uudenvuoden herkkuillallista. Nautimme myös lasit = kuksalliset viiniä. Nakit ja perunat maistuivat taivaallisilta ja vedimmekin ruokaa reilulla kädellä. Ilmeisesti kolmen päivän hiihtelyt umpisessa olivat saaneet aikaan pientä kalorivajetta 😄

Vuoden vaihtumista emme todellakaan jaksaneet odotella, vaan taisimme jo ennen kymmentä olla hyvässä unessa.

Itseasiassa huomasin, että tuolla erämailla oleilu saa ajan ja päivät totaalisesti katoamaan. Sitä ei mitenkään tuntenut, että nyt olisi jokin spesiaalipäivä. Ja tämä on oikeasti hyväkin, kun itse en niin mielläkään näistä "pakkojuhlapäivistä". Eli jos niitä haluaa karkuun, kannattaa lähteä metsään. 

Tuulimaski oli huippu tunturituulessa!

Lepopäivä olisi todenteolla maistunut, mutta sellaista ei nyt ollut saatavilla. 

Vuoden ensimmäisen päivän aloitimme kuitenkin hitaasti. Kävin hiihtelemässä yksinäni ilman ahkiota aamulla ympäristössä. Nautiskelin hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä.

Lähdimme vasta 11 aikaan liikkeelle. Paluu Sioskurulle olikin todella iisi. Hiihdimme neljässä tunnissa takaisin. Kilsoja tupien välillä oli noin 13.

Päivä oli pilvinen, mutta tuuleton. Avotunturillakaan ei tuulenut lainkaan. Oli hämmentävän hiljaista. Taisi enteillä tulevien päivien lumimyräkkää.

Vaihdoin muuten tässä kohtaa myös ahkion vetoaisat köyteen. En ollenkaan kokenut oloani mukavaksi aisoilla, sillä ne kahlitsevat liiaksi. Jopa taaksepäin katsominen on aisoilla vaikeaa.

Mutta köyteen ihastuin! Selkeästi minun tyylini vetää ahkiota. Köyden kanssa oli ihan eri meininki, kun oli vapaa liikkumaan. Ainoastaan alamäissä saa olla tarkkana, ettei pulkka tule päälle tai karkaa omille teille. Mutta ei sekään kovin vaikeaa ole, kun siihen tottuu. Kun köyden antaa mennä pulkan alle, hidastuu pulkka välittömästi.

Alkuperäisen suunnitelmaan mukaan, olisimme jatkaneet Hannukurulta omia reittejä pitkin Rautuojan tuvalle telttailemaan. Mutta koska Kati jäi Sioskurulle, palasimme siis sinne. Mutta tämä oli aivan varmasti paras näin, sillä siinä lumimäärässä, olisi ollut ehkä jopa hullua lähteä sinne mönkimään. 

Katilla oli ollut myös ainutlaatuinen vuodenvaihde viettää se omassa rauhassaan Sioskurulla eikä hän harmitellut yhtään. Ja uskon täysin häntä. Itsekin olisin myös ollut aivan ihastuksissani, saadessani viettää pohjoisen erämailla yksinään uudenvuoden. 

Joten kaikilla oli oikein hyvä mieli, kenekään reissu ei mennyt piloille vaikka suunnitelmat muuttuivatkin. 

Hannukurun sauna <3

Monojen sulattelua

Herkuttelua

Paluu Sioskurulle

Neljäs ilta sujui leppoisasti leväten ennen seuraavan päivän alkavaa paluumatkaa.

Viidenteen aamuun heräsimme virkeinä ja hyvä niin, sillä ulkona riehui jälleen lumimyräkkä. Suunnitelmissa oli palata samaa reittiä kohti Pyhäkeron tupaa. 

Matkanteko sujui nopsempaan taas tähän suuntaan, koska reitti oli kuitenkin alamäkipainotteista.

Lounaan pidimme noin puolessa välissä. Lounaat olivat muuten aina niin, ettei keittimiä otettu esiin, vaan valmistelut tehtiin aina aamulla. Eli ruokatermariin ainekset ja kuuma vesi, ja siellä se sai hautua rauhassa. Näin lounaan saa syötyä nopeasti, eikä sen koommin tarvitse leiriytyä.

Pyhäkerolle saavuimme iltapäivällä. Koska tarkoitus oli yöpyä teltassa, emmekä halunneet taas yöpyä samassa paikassa, jatkoimme matkaa kohti Hettaa sekä pois kansallispuiston alueelta, missä saa siis vapaasti telttailla. 

Keli alkoi lauhtumaan radikaalisti, ja meni jopa plussan puolelle. Tämä tiesi pientä suksiongelmaa, kun lumi paakkuuntui pohjiin. Kati ja Jenni laittoivat pikaluistoa pohjiin, mutta ei se oikeastaan auttanut juuri yhtään.

Mun tunturisuksiin taas ei niin pahasti lumi edes tarttunut. 

Mutta viimeiset pari kilsaa mentiin kuitenkin kuin tervassa konsanaan. En yhtään ihmettele, miksi lappalaiset pitävät näitä "turhanliikkujoita" eli vaeltajia hölmöinä. Sillä hölmöltä tuo meno ihan varmasti näyttikin 😄

Viimein ylitettiin puiston raja, ja etsittiin sopiva telttapaikka. Siinä sai taas rehkiä olan takaa, kun pehmeään, upottavaan lumeen alat telttaa pystyttämään.

Tuuli pauhoi ympärillä, mutta olo oli tyyni, kun telttaan pääsin vihdoin suojaan. Viimeinen ilta meni rauhallisesti teltan suojissa pohdiskellen retken eri vaiheita.

Aamulla olo oli haikea, mutta myös helpottunut. Ihana vaellus, mutta kenties tällä kertaa oli ihanempaa päästä lähtemään kotiin. 

Jotain tällä reissulla tapahtui, mikä sai aikaan syvällisemmän pohdiskelun vaeltamisesta ja luonnossa vietetystä ajasta. Vielä tässä vaiheessa en oikein tiennyt mistä oli kyse, vaan vasta seuraavien päivien aikana sen ymmärsin. Mutta näistä ajatuksista kirjoitan myöhemmin. 

Tuulen huminaa kuunnellen

Kilsa maaliin

Vaelluksen pituudeksi taisi tulla noin 70 kilsaa.

Ennen viimeisiä kilometrejä Hetan kylälle, pyysi Jenni meitä miettimään viisi erilaista asiaa, mitkä jäivät kaamosvaellukselta mieleen. Ensimmäinen oli mille antaa peukku, toka oli mille heristää vähän etusormea, kolmas oli hauskasti mille näyttää keskisormea, neljäs oli mitä oppi reissusta ja viides oli jokin bonus; jokin tähtihetki. 

Peukun annoin kokonaisuudelle, eli Lapin luonnolle ja reissulle yleisesti. Sormea helistin reittisuunnitelmasta (että olisi ehkä pitänyt miettiä tarkemmin ja ottaa se lepopäivä) ja keskaria näytin lumen sulattamiselle. Oppia oli oikeastaan kaikki, tästä reissusta on varmasti todella paljon hyötyä esimerkiksi koulun 7 yön hiihtovaellukselle!

Ja bonus oli ehdottomasti uudenvuoden sauna. 

Huikea vaellus kaamosajan Lapissa, mielettömiä ja ikimuistoisia hetkiä. Nämä todella ovat niitä juttuja, jotka tekevät elämästä rikkaampaa. 

Uudenvuoden kaamosvaellus