En oikein osaa selittää mikä siinä hiljaisuudessa on. Siinähän ei ole mitään - mutta silti siinä on kaikki.
Voisin vain istua tuntikausia tunturin laella katsellen ja kuunnellen, hiljaisuutta. Siinä on niin hyvä, olla vaan.
Tämä matka vahvisti entisestään sen, että todella tarvitsen hiljaisuutta elääkseni. Tuntuu, että tämän jälkeen on hyvin vaikeaa enää lähteä poluille, sillä niin syvän luontoyhteyden erämaa antaa verrattuna esimerkiksi kansallispuistoihin.
Mutta nyt tiedän, että pärjään itsekseni erämaillakin, ja voin milloin tahansa heittää repun selkään ja lähteä.
Vaellusreissu alkoi pari viikkoa sitten maanantai aamuna klo 6 koulun pihalta. Läksimme kolmella minibussilla körötellen kohti pohjoista. Vauhti ei näillä pakuilla päätä huimannut ja matkamme tosiaan kesti mukavat 16 tuntia, ennen kuin olimme perillä Inarissa.
Vietimme yön pikkumökeissä Inarinjärven rannalla. Aamu kun valkeni, oli mieletön nähdä maisemat ympärillään. Tuntui hyvältä olla Lapissa jälleen.
Aamupäivän aikana meillä oli omaa aikaa ja kävimme myös Siidassa. Todella mielenkiintoinen museo, ja siellä saisi kyllä kulumaan tovin jos toisenkin. Itselleni lähti sieltä matkaan merinovillahame, joka lämmittikin mukavasti vaelluksella kun ilmat viilenivät reippaasti.
Puolen päivän aikaan suuntasimme Muotkan Ruoktuun, josta viikon reissumme starttasi kahden jäljiltä.
Ensimmäisenä päivänä kuljimme koko n. 30 hengen sakki jonossa kahdeksan kilsan matkan ekan yön leiriin.
Muuten loppuajan kuljimme joka päivä kolmessa eri ryhmässä, aina hieman sekoitellen ihmisiä. Me oppilaat saimme toimia oppaina vuoroin perään, mikä oli hyvää harjoitusta suunnistaa erämaassa, ohjaten ryhmiä.
Tosin omana opaspäivänä reitti oli niin selkeää tuntureiden ylitystä, että kompassia ei juurikaan tarvittu. Riitti, että pysyy kartalla maamerkkien avulla.
Mutta kyllä kompassia ehdottomasti erämaassa tarvitaan. Yllättävän nopeasti häviää nämä isot maamerkit siinä vaiheessa kun laskeudutaan alas, ja runsas kasvillisuus valtaa ympäristön.
Päivämatkojen pituudet vaihtelivat 10-15 kilsan välillä ja kymmentuntisiksi päivät venyivät. Pidimme runsaasti taukoja sekä kartanluku vei oman aikansa. Mutta joka ilta selvittiin leiripaikalle.
Tosin yksi ryhmästä jäi sen verran jälkeen tokana päivänä, että lopulta he kulkivatkin koko viikon keskenään, ja suunnittelivat itse omat reittinsä ja leiripaikkansa.
Mutta olihan se päivänselvää, kun noin iso porukka lähtee maastoon, ei ilman suunnitelmanmuutoksia siitä selvinne.
Itselleni tuo vaikutti sen verran, että opasparini sattui olemaan tuossa ryhmässä, mutta onnistuihan se opaspäivä mainiosti myös uuden kaverin kanssa. Hyvää harjoitusta tuollaiset yllättävät tilanteet.
Viikon puolessa välissä pidimme lepopäivän, ja yövyimme siis kaksi yötä samassa paikassa. Välipäivänä halukkaat saivat lähteä huiputtamaan Muotkan korkeinta tunturia Kuarvikozzaa. Ja tottakai halusin myös itse lähteä.
Siellä laitoin myös kotiin viestiä, vaikka muuten pidinkin reissun ajan puhelinta offlinessä.
Ja se olikin muuten parasta.
Selkeästi huomaan, miten kuormittavaa some itselleni on, koska tuntui ihan älyttömän hyvältä ja vapautuneelta olla poissa siitä.
Vaikka nyttenkin olen rajoittanut somen käyttöä, pitää vain entistä enemmän rajoittaa. Välillä kun tuntuu, että somemaailma vie ihan liikaa ihmisiltä oikeaa läsnäoloa tähän hetkeen.
Mulle yksi viikon merkittävimmistä hetkistä oli paluu leiriin tuolta tunturilta, sillä eräs opiskelijatoverini (vanhempi herrasmies) nimittäin ehdotti "hiljaisuuden polkua" takaisin leiriin. Kukaan muu ei lähtenyt tähän paitsi minä, mutta kahdestaan meillä oli ihan uskomaton parin tunnin hiljaisuuden hetki kun kävelimme alas laaksoon.
Istuimme myös pitkään kivillä vain tuijotellen karua erämaan luontoa. Tää merkkas mulle niin paljon, ja oon ikuisesti kiitollinen tästä hetkestä.
Toivoisin, että jokainen osaisi hiljentyä edes toisinaan, sillä vain hiljaisuudessa voi kuulla itseään ja nähdä maailma sellaisena kuin se on.
 |
| Hiljaisuus |
 |
| Toisen yön leiripaikalta |
 |
Ruska oli parhaimmillaan <3 |
 |
| Lepopäivän leiripaikan maisemat |
 |
| Aamupalaa auringon noustessa |
 |
| Kuarvikozzan laelta |
 |
| Kylmä mutta kaunis aamu |
 |
| Peltoaivin laelta |
Kelit meille sattuivat viikkoon loistavasti. Alkuun oli jopa suorastaan kuuma, kun lämpömittari lähenteli 20 astetta.
Muutamat sateet, jotka saimme, olivat oikein opetukselliset.
Itse ainakin nimittäin olin jännännyt, mitenkä sitä sateella onnistuu saamaan teltan pystyyn, mutta hyvin sekin sujui, ilman että kasteli mitään muuta kuin ne sadevaatteet päällänsä.
Ja sama aamulla. Teltta vain märkänä pussiin, ja jossain vaiheessa päivää jos ja kun on poutaista, kuivaa teltan narulla.
Tosin parina iltana en ehtinyt kunnolla telttaa kuivattamaan, mutta eipä sekään haitannut. Vähän sitten kuivailin pyyhkeellä lattiaa ja se oli siinä.
Puolen välin tienoilla viikkoa, alkoi myös ilmat viilentyä selkeästi.
Aurinkoisina päivinä oli jopa muutama pakkasaste aamusta, joten melko viileää kun kuitenkin suht kesävarustein vielä liikkeellä.
Hieman hankaloitti nukkumista, kun välillä heräsi kylmyyteen.
Mutta hyvä puoli näissä pakkasissa oli, että aamut olivat todella kauniita.
Maa oli peittynyt kevyeen kuuraan, ja näin talvi alkoi ilmoitella tulostaan.
Varusteet muuten olivat hyvät, viime hetkellä päädyinkin lähtemään ihan perus juoksutrikoissa kuitenkin, ja niillä oli kyllä mainio kävellä. Otin vyölaukun, koska trikoissa ei taskuja ollut, niin oli kartta ja kompassi kuitenkin helposti saatavilla.
Kumisaappaat olivat nappivalinta! Voin ehdottomasti suositella.
Jalat pysyivät kuivina ja ehjinä sekä saappailla oli kätevä ylittää pienempiä puroja ja matalia jokia.
Ruokaa ja välipaloja oli myös riittävästi. Yksi keskikoinen kaasu riitti mainiosti.
Sadevaatteet pitivät veden, tosin kunnon kaatosateita ei kohdille osunut. Mutta luulen, että mukana ollut pieni sadeviitta olisi tällöin ollut hyvä lisä.
Elämää luonnossa viikon ajan oli ihana kokemus, ja vaikkakin ison ryhmän kanssa oltiin, pystyin hyvin kulkemaan tarvittaessa omassa pienessä hiljaisuuden kuplassani. Vikana iltana tosin hieman romahdin, kun satuin kenties ryhmään, jossa olivat kaikkein äänekkäimmät erätoverit, mutta ymmärrän kyllä, että jokainen vaeltaa tyylillään ja saa erillälailla luontokokemuksia itselleen.
Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen jokaiselle. Jokaiselta sain jotain oivalluksia omaan elämääni ja tuleville vaellusreissuille. Mutta ennen kaikkea tältä matkalta sain rohkeutta olla jatkossakin oma itseni 💓
 |
| "Kun menetät kosketuksen sisäiseen hiljaisuuteen, menetät kosketuksen itseesi. Kun menetät kosketuksen itseesi, sinä kadotat itsesi maailmaan. Sinun sisin kokemuksesi itsestäsi, siitä kuka olet, on erottamaton hiljaisuudesta. Se on se Minä olen, joka on syvempi kuin nimi ja muoto" -Eckhart Tolle- |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti