torstai 30. kesäkuuta 2016

Sisäinen rauha

Mä opin tänään itsestäni jotain äärettömän tärkeää. Luulen, että vihdoin ymmärsin mikä aiheuttaa mun välillä hyvinkin kuormittavan levottomuuden.
Koska oon niin saakelin herkkä tuntemaan kaikki satakertaisena kuin mitä normaalisti muut ehkä tuntevat. Niin hyvässä kuin pahassa.
Esimerkiksi, saatan itkeä ilosta kun aurinko paistaa aamulla kun herään. Tai saatan itkeä jos se ei paistakaan. Ja tämä ei ole mikään ihmeellinen asia edes. Kuvitelkaa kun kyseessä on oikeat asiat tai aidot tunteet.
Tämänpäivän ymmärrys itseä kohtaan tuntuu kuin olisin saavuttanut jotain todella todella isoa. 
Vaikka se onkin vain ajatus.

Ja miten se oikein sitten tapahtui. Päädyin sattumalta paikkaan jossa tunsin oloni kotoisaksi. Niin, ei tän ihmeempää. Ei ehkä useimmille. 
Niinkuin oikeasti, ei vain että "onpas täällä kotoisaa." Koska olin ulkona. 
Mutta mulle joka oon vuosikausia taistellut levottomuuteni kanssa, löysin siinä hetkessä sisäisen rauhan.
Vihdoin tajusin mistä se johtuu kun en ole yksinkertaisesti pystynyt olemaan missään missä ikinä olen asunut. Vaan olen aina paennut pois.
Mikään niistä paikoista ei ole koskaan tuntunut siltä, että olisin tullut kotiin. Turvapaikkaan, missä voin olla vain minä ja sisäinen rauha. Minne välillä täytyy vain päästä.

Vaikka tämä ei tällä sekunnilla ratkaise "ongelmaani", jo se että tiedän mistä tämä kaikki on johtunut ja miten se loppuu, helpottaa älyttömästi. 
Koska mikään ei tapahdu sormia naksauttamalla mun pitää vain kärsivällisesti odottaa ja etsiä missä se mun paikkani on. Mutta nyt sillä ei ole kiire.
Sen kyllä tuntee kun sen löytää.
Ja koska nyt tiedän mikä mua on vaivannut ja miten sitä lähden työstämään, on mulla nyt sairaan hyvä fiilis olla itseni kanssa. Ja kun mulla on sairaan hyvä olo olla itseni kanssa, on mulla myös hyvä olla ihmisten kanssa ketkä on mun lähellä. 
Te ette oo ollu ärsyttäviä, se olinkin vain minä joka ei viihtynyt itsensä kanssa!
Se olotila mikä mulla oli eilen ja mikä nyt samaan aikaan, niillä on eroa kuin yö ja päivä.
Se, että oon kärsinyt erityisen voimakkaista ahdistuksista viime viikkoina, kärjistyi eilen vielä sillä kun olin aamulla aikaisin menossa fillarilla joogaan ja olin joutua pahempaankin onnettomuuteen. 
Olin ajamassa vihreillä valoilla suojatietä yli kun bussi kääntyi siihen, eikä huomannut mua. Ehdin ajatella että nyt sattuu kovasti ja ehkä kuolen. Se on ollut senteistä kiinni että pystyin väistämään ajamalla liikenteenjakajaa päin ja onni onnettomuudessa etten kaatunut siinä enkä törmännyt toisella kaistalla olevaan autoon.
Selvisin säikähdyksellä, vain pyörä hajosi. Illalla kun yritin saada unen päästä kiinni, en muuta nähnytkään kun suljin silmät kuin sen keltaisen bussin keulan. Koko ajan. 
Ja mun oli niin paha olla. 

Mutta nyt kaikki on hyvin. Ei huolta. <3
"Niin mä kerran tieni aloin, niin mä kuljen paljain jaloin"

P.s Mun on pakko olla vähän skeptinen näille mun ajatuksille koska vaikka kuinka oon varma mitä nyt puhun, saatan huomata kohta ettei se mennytkään kuin Strömsössä ;D
Silti, peace and love mulle!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti