Hiljan viemää: Onnellinen tyttö Lapin erämaassa

Kun kuulin jokunen vuosi sitten, että Muotkatuntureiden erämaassa asuu eräs tyttö, ilman sähköä ja juoksevaa vettä, seuranaan (nykyisin) 85 koiraa ja 15 hevosta, tunsin palavaa halua ja mielenkiintoa päästä jonain päivänä tutustumaan häneen ja hänen kotiinsa.

Ja nyt vihdoin tämä toteutui, ja sain viettää Lapin talvisessa ja kylmässä erämaassa muutaman päivän, ja olin todella onnellinen.

Mulle luonto on aina ollut todella tärkeä, ja tällä reissulla opin paljon mitä todella tarkoittaa olla ja elää luonnossa. Se, kun asuu luonnon ehdoilla, on myös luontoyhteys ihan eri tasoa, kuin mitä se on silloin, kun vain käydään luonnossa ja oleillaan vaikka muutamia päiviä.

Onnellinen koira

Olin niin ihmeissäni voiko se todella olla mahdollista, asua niin vailla meidän tuntemaa

arjen mukavuuksia, vieläpä noin ison eläinlauman kanssa? Mutta kyllä vaan voi. Ja se, jos mikä vaikutti muhun.

Olen tässä jo jonkin aikaa haaveillut ja uskonut eläväni paljon onnellisemmin, mitä vähemmän mulla on ympärilläni. Ja täällä jos missä, viimeistään tiedän sen.

Rakastan kun pitää nähdä vaivaa asioiden eteen. Ihan niiden arkisten asioiden. Mökin lämmitys, pitää hakata puita. Ruuan valmistus, pitää lämmittää hella. Veden juominen ja peseytyminen, pitää hakea vesi sankoilla joelta.

Se, että nämä asiat eivät saa meitä tavallisia ihmisiä enää onnelliseksi, johtaa siihen, että tarvitsemme aina vain isompia ja isompia asioita onnellisuuteen. Mikään ei enää riitä meille. Ja se aiheuttaa pahoinvointia. Ainakin siis mulle. Tuskin kaikki näin kokee, ja se on ookoo, mutta mä koen. Siksi, tämä reissu erämaahan, oli mulle niin mieletön kokemus.

Myös se, miten tuolla eletään eläinten kanssa, oli jotain sanoinkuvaamatonta. Minä, joka olen pitkään harrastanut hevosia, mutta samalla ollen aina epävarma niiden kanssa, sain nähdä ja kokea ihan erilaista hevosyhteyttä, mitä ikinä olisin uskonutkaan.

Harjoiteltiin tuolla muutaman päivän ajan mm. miekkailua (puumiekat) sekä jousiammuntaa maasta ja ratsailta.

Kävimme myös täydenkuun aikaan metsässä ratsastamassa kahlaten syvällä lumessa. Hevosilla ratsastetaan ilman satuloita sekä kuolaimia.

Nämä hevoset esim. eivät välitä siitä, mitenpäin sinne selkään noustaan. Hypätään vain vaikka intiaanityylillä.

Alaskin sai tulla vaikka konttaamalla ensin pyllyn päälle ja siitä liukuen maahan.
Tai rentoudutaan ja makoillaan hevosten päällä ja katsellaan tähtitaivasta sekä kuunnellaan hiljaisuutta. Ne kyllä ovat aloillaan.

Niiden kanssa käytiin "miekkataisteluita", pidettiin meteliä ja mentiin lujaa. Silti,

jokainen hevonen toimi ja oli kuuliainen.

Osa hevosista (mustangit) olivat tulleet villeydestä, Amerikasta ja Siperiasta. Ei niin, että ne olisi julmasti vangittu vapaudesta, vaan koska niitä olisi uhannut kuolema syystä tai toisesta.

Nämäkin "villit", olivat Tinjan käsissä lempeitä ja onnellisia. Ne saavat elää hevosenelämää. Kaikki eläimet tuolla olivat onnellisia. Ne elävät yhteydessä luontoon niiden omalla tavalla, vaikka ovatkin koulutettuja olemaan ihmisten kanssa.

Koiria tuolla oli tosiaan noin 85. Niin siperian- kuin alaskanhuskyja sekä koirasusia. Koirasudetkin olivat pääasiassa tulleet ihmisiltä, jotka eivät olleet pärjänneet niiden kanssa. Osa niistä oli edelleen vieraille arkoja, mutta osan kanssa kävimme illalla joella juoksemassa. Koirat nauttivat sydämensä kyllyydestä. Kaikki olivat alfauroksia, mutta nokkimisjärjestys oli jo selvä. Välillä kuului kahnausta ja hurjaa suden murinaa, kun uhiteltiin toisille. Mutta en tule ikinä unohtamaan sitä näkyä, miten onnellisina sudet viilettivät siellä menemään täydenkuun valaistessa lumista maisemaa.

Taianomaista todella, unohtumaton kokemus ja omaa elämää avartava erämaaseikkailu. Varmasti tulen lähtemään vielä uudelleen.