tiistai 15. lokakuuta 2019

Kolmen yön vaellus UKK:ssa

Olin haaveillut lähteväni lokakuussa Lappiin pienelle vaellukselle. Lokakuu on huomattavasti hiljaisempi kuukausi pohjoisessa, ja monet paikat pistävät lapun luukulle juuri tällöin.
Hiljaisuuden todella myös huomasi Saariselällä, jossa ei montaa hotellia tai ravintolaa ovea auki pitänyt. 
Eikä juuri muita ihmisiäkään pahemmin näkynyt. Mutta tämä kelpasi minulle. Tätähän olin lähtenyt hakemaankin.


Kivipään autiotupa

Läksin yöjunalla Rovaniemelle keskiviikko iltana. Ystäväni Marjo eräkoululta lähti matkaan myös, ja treffasimme aamulla junassa. Mulle tosin oli iskenyt junayön aikana pieni kuume ja kurkkukipu. Tai oikeastaan koko viikon olin palellut, joten flunssaahan se oli enteillytkin. Mutta ei auttanut. Juna- ja bussiliput oli ostettu, joten reissuun oli lähdettävä.
Harvoin kuitenkaan tulen todella kipeäksi, joten luotin tälläkin kertaa siihen. Ja jos olisin tullut, olisin sitten mennyt johonkin avoinna olevaan majataloon Lappi päiviksi.

Kuume pysyi tosiaan maltillisena, korkeimmillaan vain 37.5 asteessa, ja jäätävä kurkku kipukin kesti vain junayön.
Toki olin yleiskunnoltani selvästi heikompi, mutta suunnitelmissa ei edes ollut vaeltaa mitään hurjia matkoja.
Torstai iltapäivällä saavuttiin Saariselälle, ja infopisteen kautta lähdettiin matkaan. 
Taivaalta sateli lumihippusia, ja iltaa kohden oli maa jo valkoinen. Sain siis myös kokea ensilumen täällä, joka oli myös yksi syy lokakuiselle vaellukselleni.

Matkaa meillä oli ensimmäisen yön leirille noin 7 kilsaa. Ihan hyvin jaksoin tuon kulkea, mutta teltan sijaan, päädyttiin yöpymään Vellinsärpimän tuvalla, vaikka se olikin päivätupa. Poikkeustilanteissa päivätuvillakin saa yöpyä, ja pidin, että kuume on hyvä syy. Palellutti kuitenkin jatkuvasti ulkona olo, joten telttayö ei houkuttanut vaikka se harmittikin jättää välistä.

Tupa oli todella tunnelmallinen, ja siellä oli mainiot laverit nukkumiselle. Tehtiin ruokaa, lämmitettiin tupaa ja nautittiin olosta. Olin jälleen pakahtua onnesta, kun sain taas olla pohjoisen hiljaisessa luonnossa. Muita kulkijoita emme sinä iltana nähneetkään.


Kipeä, mutta onnellinen vaeltaja
Alkumatkan hentoa lumisadetta
Tunnelmallinen Vellinsärpimän tupa
Niin ihmeellisen kaunis luonto

Seuraavana päivänä meillä oli suunnitelmissa poistua merkityiltä reiteiltä, ja nousta tunturiin. Olin alustavaan reittisuunnitelmaan ajatellut yöpymistä Kivipään autiotuvalla. Sinne ei monen montaa kilometriä tuolta enää ollutkaan, mutta tosiaan jonkin verran nousua Kivipään tunturille.
Hissukseen kuitenkin kuljimme, joten ei tuntunut näin flunssapotilaalle pahalta. 
Kannatti kuitenkin kiivetä, sillä onhan tunturissa ihan eri fiilis tallustaa. 
Kävimme huiputtamassa korkeimman kohdan, ja laskeuduimme alas. Kartalta näkyi, että tuvalle johtaa polku puron vartta pitkin. 
Pidimme kuitenkin ennen polkua lounastauon, sillä oli kiva tehdä ruokaa maastossa myös. 


Tuntureilla

Tuvalle saavuimme hyvissä ajoin, ennen iltapäivää. Aloimme lämmittää mökkiä, joimme teet ja kaffet sekä suunnittelimme illaksi vielä pientä lenkkiä läheiselle Paskatunturille. 
Pari ulkomaalaista vaeltajaa saapui päivän aikana myös tuvalle yötä viettämään. He tosin olivat hyvin rauhallisia ja hiljaisia, joten eipä heistä rauhaa rikkomaan ollut. 
Marjo halusi kokeilla "kylmätelttailua", joten hän pystytti teltan pihalle.
Minä nukuin yöni edelleen lämpimässä.

Kivipään autiotupa oli todella ihanalla paikalla. Vieressä oli iso kirkasvetinen lampi, johon olisin ehdottomasti mennyt uimaan, ellen olisi ollut kipeä. Ympärillä oli todellista erämaametsien tunnelmaa, vaikka tuvalta on vain 15 kilsaa Saariselälle. Juuri tälläisessä paikassa ja mökissä haaveilisin asuvani!
Läheltä löysimme myös ison hirven jäänteet, mikä on aina myös hurjan näköistä. 
Illalla teimme parin tunnin patikan läheiselle Paskatunturille, mikä ei itsessään ollut erityisen ihmeellinen. Mutta maisemat sieltä kuitenkin olivat. Kaukaa horisontissa nimittäin näkyi "vuorijono" lumihuippuineen. Todella upean näköistä!


Tuvan vieressä oleva kaunis lampi
Kivipään tuvalta
Olen viehtynyt kaikenmaailman kelokäkkäröihin!


Palatessamme tuvalle, teimme vielä iltaruuan ja yritimme kuluttaa aikaa. Nukkumaan ei kannata ruveta lian aikaisin, ettei heräile jo yöstä..
No kahdeksan jäljiltä Marjo lähti telttaan, ja minä jäin lukemaan ylälaverille. 
Kävin vielä huussissa yhdeksän aikaan, ja ai että mikä yllätys minua odotti keskellä "erämaata". Revontulet!!
Ihmettelin, miten täällä on näin valoisaa, ja kun katsoin taivaalle, häkellyin. Tämä oli niin odottamaton yllätys, sillä näin nyt ensimmäisen kerran ikinä pohjoisen revontulet!
(Sillä en ikinä ole hereillä, kun niitä yleensä voisi lähteä katselemaan..😄)
Voi sitä onnen tunnetta, siellä pihalla yksin ihmetellen tätä maagisen kaunista Lapin luonnon elämää.

Lauantai aamu tuvalla otettiin rauhallisesti. Lähdimme liikenteeseen vasta 11 aikaan. Tämä päivä oli kyllä ikimuistoisin kaikenlaisten kommellusten saattelemana. Oltiin nimittäin varsinaisia eräopas opiskelijoita, sillä emme tulkinneet karttaa ollenkaan oikein..
No tähän saattoi vaikuttaa tuvalta suuntaava hämärä opastekyltti, jonka seurauksena luulimme seuraavalle etapille olevan matkaa 7 kilometriä.
Todellisuudessa kävelimme kuitenkin päivän aikana 20 kilometriä! 
Kyltti oli ikivanha, ja siinä oleva Taajostupa oli palanut maan tasalle jo kymmenen vuotta sitten. Mutta Taajoslaavu on olemassa, jonne olimme menossa, mutta sinne on matkaa ainakin tuplasti enemmän. 

Kieltämättä jo melko alussa ihmettelinkin, miten tämä matka tuntuu vain kestävän. Parin tunnin päästä saavuimme poromiesten kämpille, emmekä vielä siinäkään vaiheessa tajunneet katsoa karttaa hieman tarkemmin. 
Läksimme vain ajatuksella, että tästä on enää vain pieni hyppäys sinne laavulle.
No kun tunteja vain kului, eikä laavua näkynyt, aloin jo olla varma, että jotain tässä on pielessä. Että ollaan varmaan lähdetty poikkemaan sitten suunnalta.
Päätettiin pitää lounastauko, silloin hoksattiin laskea vasta kartasta kilometrit ja laskettiin yks plus yks 😄
No, näinhän sitä parhaiten oppii, joten tämä oli mitä mainioin opetus. 
Ja mitään huolta meillä ei missään vaiheessa ollut, koska kannoimme kuitenkin telttoja mukana, joten pystyisimme tarvittaessa leiriytymään minne vain. Reittikin oli ollut todella kaunista kuljettavaa pääosin. 


Poromiesten eräkämppä. Ja mun tulevaisuuden elämää.. ;D

Kyseiselle Taajoslaavulle saavuimme illalla viideltä. Olimme päättäneet mennä yöksi Luulammen (päivä)tuvalle. Riemuitsimme, että sinne ei ole enää kuin kolme kilsaa ja olemme tunnissa perillä. Haha, paitsi...
Emme taaskaan olleet katsoneet karttaa riittävän tarkasti, sillä heti alkuun tulikin joen ylitys. Nooh, ei auttanut, kengät ja sukat pois ja talsimaan hyiseen veteen. 
Ylitys sujui hyvin, ja voi sitä riemun määrää taas :)
Kunnes, muutama sata metri ennen tupaa, TAAS joen ylitys. Enää ei naurattanut. Oltiin väsyneitä, nälissään ja minäkin siinä kuumeisena edelleen. 
No ei muuta kuin yli. Ja riemunkiljahdukset perään 😄
Kun saavuimme tuvalle, huomasimme kyseessä olevan iso infotupa, jossa kahvilat ja kaikki. Ei auta, yöksi jäämme. Alkoi olla jo pimeää, ja seuraavalle tuvalle olisi ollut matkaa neljä kilometriä. Nyt oli olo, että ihan sama missä nukkuisimme, kunhan olisi edes vähän lämpöisää.
Eka ylitys meni vielä hilpeissä tunnelmissa
Toinen ei.. :D

Tuvassa oli kuitenkin keskellä iso avotulitakka sekä pieni kamiina. Penkeistä saimme yhteen laitettuina tehtyä hyvät laverit. 
Yllätyksenä paikalle saapui vielä retkeilijä kymmenvuotiaan lapsen kanssa, joten iloista seuraa saimme illaksi vielä. He tosin nukkuivat teltassa, mutta olivat varautuneet jos tarvitsee tulla sisälle nukkumaan. Tämä huojensi mieltä, että "voihan" täälläkin hyvin nukkua. 
Itse sain nukuttua sinä yönä ekan kerran reissulla lähes täydellisesti. Aloin siis hiljalleen paranemaan, päivän rankkuudesta huolimatta. 

Viimeisenä vaelluspäivänä, eli sunnuntaina oli päivä jokseenkin ankean harmaa. Vettäkin tihutteli. Toisaalta hyvä niin, eipähän jää aina liian ruusuiset mielikuvat Lapin luonnosta. Harmaata se on myös toisinaan täällä. 
Matkaa meillä oli jäljellä vielä 10 kilsaa Saariselälle, ja tämä tuntui itselleni ikuisuudelta. Tuntui, että hengästyin pienestäkin, joten pikkupausseja tuli pidettyä tiuhaan. 
Reittikin oli lähes koko matkaltaan hiihtolatua, eli leveää tietä. Joten sitä kymmenen kilsaaa tihkusateessa, niin ilmankos mieliala ei kovin korkealla ollut 😄

Mutta kun lopulta saavuimme, olo oli kuin voittajilla konsanaan. Etsimme heti käsiimme ruokaravintolan, ja ainut vaihtoehto olikin Kauppakeskus Kuukkelin ravintola. Kaikki muut olivat tosiaan suljettu. 
Tilasimme poroburgerit, ja kyllä maistui. Jälkkäriksi vieläpä pullat.
Vietimme aikaa ravintolassa istuen muutaman tunnin, ennen kuin bussi lähti kohti Rovaniemeä. 

Hiljaisen lokakuun vaellus UKK:ssa oli kaikesta huolimatta enemmän kuin onnistunut. Mieletön reissu! Ehdottomasti hyvä aika vaeltaa. Varsinkin näin alkukuusta, kun lunta ei todennäköisesti ole vielä mahdoton määrä.

Ja P.S Junassa nukuin jo kuin tukki, ja kotiin saapuessa olin jo tervehtynyt täysin 😄


Ensilumi!
Metsäläinen
Tunnelmavalot olivat mukana
Pukemista joen ylityksen jälkeen
<3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti